Koko homma alkoi niin lupaavasti! Sitä sortumista lukuunottamatta. Eilen sorruin TAAS. Omaa askia en ole vielä ostanut, mutta se kamala himo, kun näkee ystävän tupakoimassa. Ei sille himolle meinaa voida mitään. Tai niin ainakin yritän selittää itselleni. Pakko on kai lukea se Allen Carrin teos uudelleen läpi. Jos vaikka tällä kertaa tehoaisi. Mutta niin pitkälle olen kuitenkin päässyt, etten kärsi ja kärvistele niin paljoa, että pitäisi alkaa itse ostelemaan askia jos toistakin. Tietenkin tässä on nyt käynyt hyvä tuuri ja olen tavannut muutaman ystävän eri yhteyksissä, jotka kaikki polttavat. Eli ei ole tarvinnut ruinata yhdeltä ja samalta ihmiseltä loputtomiin. On tämä siltikin aika noloa. Säälittävästi anella, voisiko joku antaa yhden tupakan.
Onneksi kamalia vieroitusoireita ei ole päässyt vielä ilmaantumaan. Se tietenkin voi johtua siitä, että olen melkein päivittäin saanutkin sen yhden tupakan. Ai kamala, pärjäsin siis 36 tuntia pisimmillään ilman. Tämä on jo vähän surullista. Sain nimittäin eilenkin illalla tupakkaa. Tänään olen koetuksella, kun menen äänittämään koko illaksi. Tupakoitsijan kanssa. Siitä tulee tuskaa… Ja huominen, isot juhlat tiedossa. Monta tupakoitsijaa. Apua. Täytyy raportoida sitten, miten kävi.
Tosin puhuimme Wandan kanssa tästä juuri eilen päivällä. Tärkeimpänä ja suurimpana saavutuksena pidämme molemmat kuitenkin sitä, että olemme päässeet irti niistä “tärkeimmistä” tupakkahetkistä: aamun ensimmäinen, illan viimeinen, kouluun meno ja sieltä lähtö, lounaan jälkeen… Tätä listaahan voisi jatkaa loputtomiin! Kai sitä vain on kiinnittänyt niin paljon aikaa ja energiaa vain siihen, että voi taas kohta lähteä tupakalle. Ennen lopettamistahan poltin noin tupakkaa 10-20 päivässä, riippuen ihan siitä minkälainen päivä oli kyseessä. Monesti useampi putkeen. Aina kun mahdollista.
Täytyypä lisätä vielä toissapäiväiseen postaukseen: todettiin Wandan kanssa, ettei se ole niin paha, jos toiselta pyytää, tärkeintä on kuitenkin olla ostamatta. Ja pitää se mielessä, aina. Onhan tämä kieroa, sillä ilman Wandaa en todellakaan selviäisi tästä haasteesta. En ikipäivänä.
Avainsanat: epätoivo, sortuminen, tupakka
Eilinen päivä meni hienosti, ilman varsinaista tarvetta polttaa. Tai korvata sitä jollain muulla. Yksi suuri pelkoni on se, että korvaan tupakoinnin ylenmääräisellä syömisellä ja peitän vain alkuperäisen (todellisen) himoni ja addiktioni toisella. Töissä kuitenkin alkoi illalla kamala rauhattomuus ja hermostuneisuus. Asiakkaat ottivat päähän, kaikki työtehtävät hermostutti ja ihan kaikki tuntui vain ylitsepääsemättömältä. Kävin sitten töiden jälkeen hakemassa tukea ystävältäni Wandalta, joka lopetti myös toissapäivänä tupakoinnin.
Rohkeus olla ostamatta tupakkaa. Tuntuu kierolta, mutta näin se vain on. En tarvitse tupakkaa, en sitä askia laukkuun odottamaan, että joku sen sieltä tuhoaisi.
No, rohkeutta sain kyllä, olla ostamatta. Tänään kuitenkin sorruin koulussa kun tuli tauon paikka. Saman tien kaikki ampaisivat tupakalle pihalle, olin ollut jo 37 tuntia ilman tupakkaa. Tottumuksesta heitin takin niskaan, kävelin ulos. Ulkona muistin, ettei tämä ollut se elämä, mihin halusin takaisin. Heikko hetki iski. Olisin tehnyt itsestäni tyhmän vain pönöttämällä pihalla. Vielä tyhmemmän, jos olisin kävellyt saman tien takaisin sisälle. Näin ainakin sillä hetkellä tuntui. Kävi hyvin klassisesti: “oisko sulla yhtä heittää, mulla on itellä kaikki loppu” Sytytin tupakan, mutta ensimmäisten henkosten jälkeen ymmärsin tekoni tyhmyyden. Miksi pitää olla niin typerä, että ehdoin tahdoin jo vuorokauden jälkeen palaan siihen samaan, mistä suurella vaivalla (kyllä, on aika vaikeaa polttaa se viimeisin tupakka, kun aina voisi lopettaa huomennakin) olen kammennut itseni pois?
Tämä oli pieni takapakki ja tuntuuhan se pahalta. Petin ystäväni. Lupasin hänelle, etten polttaisi enää. Oli hieman vaikeaa soittaa ja kertoa tästä takapakista. Onneksi en saanut puhelimessa kauheaa saarnaa ja nalkutusta Wandalta. Lähinnä kannustusta jatkoon – ei kukaan tähän mokaan kuole, tärkeintä ettei ole loppuaskia laukussa odottamassa.
Hävettää ja ärsyttää aivan suunnattoman paljon. Miksi piti olla niin heikko ja jatkaa tätä samaa kierrettä. Nyt otin taas askelen 37 tuntia taaksepäin kun ruokin sitä pientä nikotiinimörköä sisälläni. Nyt on kulunut kuusi tuntia viimeisimmästä tupakasta. Kauhulla odotan, käykö 30 tunnin päästä sama homma uudestaan. Nyt vain päätin, että näin ei tule käymään. Ei todellakaan. Haluan olla jo vapaa tupakan rasituksesta.
Avainsanat: sortuminen, tupakka
Sain kirjan loppuun ja kävin tuossa lähipuistossa nauttimassa elämäni viimeisen tupakan koskaan! Toivon mukaan. Viimeiseni poltin noin kello 21:15 ja tässä sitä ollaan, tuntia myöhemmin ainakin toistaiseksi ihan elossa. Vähän pelottaa, tulenko selviämään tästä haasteesta. En niinkään pelkää vieroitusoireita, vaan nimenomaan sitä houkutusta polttaa. Sitä pientä kieroa tarvetta tukehduttaa itseään tupakan voimin…
Nyt on aika mennä nukkumaan ja katsoa, mitkä on huomenna tunnelmat.
Tulipahan heitettyä dramaattisesti sytkärit ja muut tupakasta muistuttavat vempeleet mäkeen samalla. Tarkemmin sanottuna läheiseen lampeen… 
Avainsanat: alku, tupakka, tupakoinnin lopettaminen
Olen lukenut ahkerasti Allen Carrin “Easy way to stop smoking” -kirjaa. Se on teos avuksi tupakasta ja nikotiinista riippuvaisille, jotka haluavat pois kierteestä. Olen nyt lukenut kirjan muutamaa kappaletta vaille loppuun. Tänään myös päätin, että huomenna kun saan kirjan päätökseen, on oikea hetki polttaa se elämän viimeinen tupakka. Tämä turha kierre, aivan kamala itsetuhoinen tapa/riippuvuus saa huutia! Pakko myöntää, että olen odottanut tätä hetkeä jo pidemmän aikaa, kuin kuuta nousevaa…
Voisin kertoa hieman itsestäni ja siitä, miksi tähän on tultu: ensimmäisen kerran kokeilin tupakkaa kun olin lukiossa, ensimmäinen luokka takana ja kesäloma edessä. Olin uudessa kesätyöpaikassa muutaman itseäni selkeästi vanhemman kesätyöntekijän kanssa. Siinä sitten iski jonkinlainen mielenhäiriö. Minä, tuolloin lähes absolutisti, muutoinkin kovin siveä pikkutyttö, päätin näyttää isommille, mistä minut on oikein tehty. Pahaltahan se maistui, tuli tuolloin tuumattua. Lähinnä poskisauhuja näön vuoksi ja ihan vain muutaman kerran. Tämä näön vuoksi -poskisauhuttelu sitten jatkui pitkälle talveen lukiokavereiden tupakoinnin vuoksi. Ei minua kukaan koskaan piikitellyt tästä näennäistupakoinnista, mutta kun muut kerran puhuivat siitä ihanan euforisesta tunteesta, minkä he saavat kokea vetäessään savua henkeen, oli minunkin kokeiltava. Halusin tietää, kokea, nähdä, maistaa, haistaa ja tuntea saman kuin he!
Siitähän se kierre sitten alkoi.
Ylioppilaskirjoitukset tuli selvittyä ihan hyvin. Saatoin olla jopa viikon, toisinaan kuukaudenkin polttamatta. Riippui ihan siitä, missä seurassa milloinkin olin. Jonkin ajan kuluttua ensimmäisestä ylioppilaskirjoituskerrasta aloin kokea suurempaa tarvetta tupakalle. Teki mieli mennä joka välitunti ulos tupakalle. Häpesin tupakointiani, mutta toisaalta samalla se sai minut tuntemaan oloni kapinalliseksi, olin vihdoin irtautumassa henkisesti vanhempieni holhoavasta otteesta.
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen kaikki onkin ollut yhtä alamäkeä. Muutin omaan kotiin, sain lisätä tupakointia ilman tekosyytä miksi juuri nyt pitää mennä ulos. Ei tarvinnut selitellä miksi viiden minuutin roskienhakureissun jälkeen haisee kummalta, miksi koiraa tekee mieli viedä tunnin-parin välein ulos pissalle, sai käydä ihan rehellisesti vain röökillä.
Avainsanat: alku, tupakka, tupakoinnin lopettaminen
